2010-luvun Suomessa ammatinvalinta on asia, joka koskettaa yhä useampaa suomalaista läpi koko elämän. Jo pieniltä lapsilta kysytään, mitä he aikovat isona tehdä. Vastaukset voivat olla mitä mielikuvituksellisimpia. Itse halusin aikanaan barbiekampaajaksi, koska erilaisten kampausten tekeminen nukeille oli antoisaa.
Ensimmäiset todelliset pohdinnat alavalinnasta on syytä tehdä viimeistään peruskoulun päättymisen kynnyksellä, jolloin haetaan toisen asteen koulutukseen. Koulutusvalinnat liittyvät myös toisen asteen koulutuksen loppuvaiheeseen, jolloin pohdinnassa ovat korkeakouluhaut. Yhä useammat myös vaihtavat alaa työuran aikana: kenties ”oma” ala ei tunnukaan omalta, töitä ei löydy tai terveydelliset syyt estävätkin toimimisen koulutusta vastaavassa työssä.
Ammatinvalintakysymykset ovat tietyllä tavalla ajankohtaisia myös yhä useammalle ikääntyneelle, joista moni haluaa eläkepäivinään tehdä itselleen mielekästä vapaaehtoistyötä.
“Kysymys ”mikä minusta tulee isona” on siis ajankohtainen eri-ikäisille ihmisille eri elämänvaiheissa.”
Ihmiset etsivät unelma-alaansa, joka tuntuu monin tavoin palkitsevalta. Tämä on ymmärrettävää ja tutkimusten mukaan myös suotavaa. Mielekäs työ lisää työhyvinvointia, mikä vaikuttaa positiivisesti sekä yksilön hyvinvointiin että kansantalouteen.
Ammatinvalintaan liittyvät päätökset tuntuvat joskus vaikeilta ja ahdistavilta. Ammatinvalintapäätösten ja koulutuksen suhteen me 2010-luvun suomalaiset olemme kuitenkin hyvin etuoikeutetussa asemassa verrattuna moniin meitä edeltäviin sukupolviin. Nykyään pidämme luku- ja kirjoitustaitoa lähes itsestäänselvyytenä. Historiallisesti katsottuna ei kuitenkaan ole kauan siitä, kun koulunkäynti oli vain harvojen varakkaiden etuoikeus.
Monilla alavalinnan pohtiminen oli utopiaa. Useilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jatkamaan perheen sukutilaa taikka lähteä työhön vieraaseen taloon. Menetetystä Karjalasta kotoisin ollut mummoni oli viimeisiin elinvuosiinsa saakka harmistunut siitä, että sota oli keskeyttänyt hänen koulunkäyntinsä. Hän arvosti suuresti koulutusta, mistä syystä toisenlaisissa olosuhteissa hän olisi varmasti opiskellut pidemmällekin.
Me nykyajan suomalaiset olemme etuoikeutettuja myös kansainvälisesti. Monissa maissa esimerkiksi korkeakoulujen lukukausimaksut ovat niin suuret, että läheskään kaikilla ei ole mahdollisuutta opiskella. Vaikka Suomessa opiskelijoiden etuuksia ollaankin heikentämässä, kansainvälisesti katsottuna mahdollisuudet opiskella omasta tai vanhempien sosiaalisesta asemasta riippumatta ovat edelleen hyvät. Taustamme ei määritä tulevaisuuttamme.
Lopuksi haluan kannustaa opin tielle. Meillä on mahdollisuus kouluttautua, joten siihen kannattaa tarttua! Koulutus ei myöskään mene koskaan hukkaan. Erilaisista opituista asioista voi olla apua yllättävissä tilanteissa. Kaiken muodollisen opin lisäksi kouluttautuminen tarjoaa runsaasti myös epävirallista oppia, kuten vuorovaikutustaitoja, kokemusta itsenäisestä työskentelystä ja organisointitaitoja.
On hyvä muistaa, että oppimista tapahtuu ihan koko ajan arkielämässämme, oppilaitosten ulkopuolella. Epämuodollisessa tilanteessa tai ”vahingossa” tapahtunut oppiminen eivät ole yhtään sen arvottomampia oppimiskeinoja kuin muodollisen koulutuksen kautta hankittu oppi. Parhaassa tapauksessa ne opettavat meille taitoja, joita mikään muodollinen koulutus ei voi meille tarjota.
Siis: opi ja opiskele!
Maija Rusila
Ohjausosuuskunta Ote