"Eihän se tiennyt mistään mitään, käski katsomaan jostain netistä!"

Näin muistan monen vanhan koulukaverini tokaisseen opotapaamisen jälkeen. Saatoinpa itsekin sortua vähättelemään opojen ammattitaitoa. Se, mitä me emme tuolloin nuorina ymmärtäneet, on nykyään oman työni tärkein ohjenuora: toimijuuden tukeminen. Kärsimättömälle nuorelle Nooralle olisi riittänyt, jos opo olisi sanonut suoraan, millainen koulutus ja ammatti sopisivat minulle. Kokemusten mukaan, samanlaisia toiveita opolle heitetään edellään 2010-luvulla.

Olen huomannut, että kertoessani ihmisille työskenteleväni opinto-ohjaajana, saan yleensä aikaan mielenkiintoisen, negatiivissävytteisen muisteluefektin. Moni on kokenut opon turhaksi oppiaineeksi ("Siellä katsottiin vain ammattivideoita joka tunnilla"). Opo on "tuputtanut" nuorelle itsepäisesti jotakin alaa (yleensä varsinkin oman paikkakunnan ammattiopistosta) tai "tyrmännyt" milloin mitäkin haaveita. Myös koulutus- ja ammattitiedoissa on ollut puutteita, tai niitä ei ole muistettu tarkastaa, jolloin ohjattava on saanut syystä tai toisesta väärää tai vaillinaista informaatiota.

Kommentit kertovat siitä, kuinka merkityksellinen asia oma henkilökohtainen koulutus- ja alavalintaprosessi nuorelle on: yksikin silmien pyöräytys tai tarkentava kysymys saatetaan tällöin tulkita unelmien kritisoinniksi. Kohtaaminen nuorelle tärkeiden kysymysten äärellä on herkkä paikka. Tämä on huomattu muussakin auttamistyössä, kuten nuorisolääkäri Elina Hermanson kertoo Hesarin haastattelussa ("Hymähdin väärässä kohdassa, eikä nuori koskaan palannut").

Toisaalta kommentit kertovat myös opinto-ohjauksen realiteeteista. Ne eivät kuitenkaan yleensä ole nuorelle tuttuja asioita. Ohjauksen tarkoitus ei ole torpata kenenkään unelmia, mutta tämä ei tarkoita, etteikö Plan B:n tai C:n tekeminen olisi järkevää. Oman paikkakunnan opiskelumahdollisuuksia tuputetaan usein monesta syystä. Varsinkin pienillä paikkakunnilla on paineita säilyttää koulutus ja sitä kautta tulevat työpaikat lähialueella. Monelle nuorelle toisen asteen koulutuksen suorittaminen nuoruuden myllerrysten keskellä on myös käytännössä helpompaa, jos on mahdollista asua opintojen ajan vielä kotona.

Useimmiten opot kyllä tietävät todella hyvin, mitä tekevät ja miksi. Ongelma onkin siinä, että tämä unohdetaan kertoa opiskelijalle itselleen! Sen sijaan, että laitettaisiin vain opotunnin alussa metsäalasta kertova video pyörimään (jolloin suurin osa luokasta jo miettii, ettei tämä kosketa heitä tai heidän tulevaisuuttaan millään tavalla), voitaisiin ensin selventää opiskelijoille hieman, mitä muita tavoitteita opinto-ohjauksen oppiaine henkilökohtaisen ammatinvalinnanohjauksen lisäksi oikein sisältääkään. Esimerkiksi eri aloihin tutustumisella voidaan tähdätä samaan aikaan sekä omien koulutus- ja ammatinvalintasuunnitelmien tekoon että yleisen työelämätietouden lisäämiseen. Ainainen videoiden katsominen ei tosin ole paras mahdollinen keino vahvistaa "oppilaiden toimijuutta ja oma-aloitteisuutta koulutus- ja uravalintojaan koskevassa päätöksenteossa", kuten esimerkiksi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (2014, 442) ohjeistetaan tekemään.

Myös maahanmuuttajien ohjauksesta kuulee usein kummallisia tarinoita. Uutisissa on kerrottu esimerkiksi, että maahanmuuttajataustaisia tyttöjä ohjataan toistuvasti lähihoitajaopintoihin, vaikka kiinnostusta riittäisi muihinkin koulutuksiin. Vaikuttaa siltä, että maahanmuuttajaopiskelijoita ohjataan ylipäänsä mieluummin juuri ammatilliseen koulutukseen, mikä saatetaan käytännönläheisyytensä vuoksi mieltää sopivammaksi koulutusmuodoksi etenkin, jos suomen kielen taito on vielä kehittymässä. Ammattikoulua saatetaan suositella, vaikka nuori olisi jo pitkään haaveillut akateemisista ammateista tai lukio-opinnoista.

Esimerkiksi Kesälukioseuran Maahanmuuttajakesälukiossa työskennellessäni kuulin monelta maahanmuuttajanuorten omakieliseltä ohjaajalta samanlaisen kertomuksen: Opo oli suoraan sanonut, ettet tule pärjäämään lukiossa, mutta vastoin kaikkia neuvoja ja odotuksia, nuori oli lopulta kirjoittanut ylioppilaaksi ja jatkanut opintojaan korkeakoulussa. Tällaiset kertomukset toimivat rohkaisevina mallitarinoina muille maahanmuuttajanuorille. Ne kertovat todellisesta sisusta.

Nuoret toivovat opinto-ohjaajalta usein helpotusta koulutus- ja uravalintaan liittyvien tunteiden käsittelyyn. Etenkin epävarmuuden tunteet tai tulevaisuutta koskevat huolet saattavat painaa mieltä toistuvasti. Ohjaajana haluaisin helpottaa asiakkaan olotilaa parhaani mukaan tarjoamalla koulutusta tai työelämää koskevaa tietoa tai tukea itsetuntemuksen lisäämiseen.

Pakko myöntää, että joskus tekisi kuitenkin mieli vain pyöräyttää Bobby McFerrinin Don't worry be happy soimaan. On liian helppoa neuvoa toista olemaan stressaamatta silloin, kun on itse jo käynyt läpi koulutus- ja uravalintaprosessinsa, ja toisaalta samalla myös tottunut ajatukseen siitä, että omia urasuunnitelmia saa muokata uusiksi useampaankin kertaan elämän aikana. Tunteiden ja huolien rauhoittelu on ohjaajalle vaivattomampaa kuin niiden todellinen kuuleminen, hyväksyminen ja tutkiminen.

Ammatinvalintaan liittyvät paineet ja ahdistukset ovat kuitenkin nuorelle itselleen tärkeitä tunteita, eivätkä niihin liittyvät huolet tottele käskyä olla stressaamatta. Tunteet ovat samalla heijastuksia ympäröivästä yhteiskunnallisesta tilanteesta ja työmarkkinoilta kiirivistä viesteistä. Tulevaisuuteen ja työllistymiseen liittyvä epävarmuus sekä koulutuksia koskevat leikkaukset näyttäisivät kuormittavan myös korkeakouluopiskelijoita, jotka ovat jo alansa valinneet. Tilanne koskettaa etenkin sellaisten alojen opiskelijoita, jotka eivät valmistu selkeästi tiettyyn ammattiin.

Sen sijaan, että keskittyy vain rauhoittelemaan ahdistunutta oman suunnan etsijää, olisikin hyvä pysähtyä miettimään, mitä tunteet yrittävät kertoa. Toisille kyse on "vain ammatinvalinnasta", toisille jostain paljon isommasta: identiteetin rakentamisesta, elämänhallinnan ja autonomian tunteen etsimisestä, sitoutumisen vaikeudesta tai täydellisyyden tavoittelusta.

Lopulta olen oikeastaan melko kiitollinen näistä "kootuista mokista", sillä ne ovat kullanarvoista palautetta kaikille ohjaustyötä tekeville. Omaa ohjausotettani kehittäessäni yritän pitää mielessäni ainakin seuraavat ohjeet:

Tiedosta, mitä teet, miksi ja milloin, ja ennen kaikkea, kerro se myös ohjattavalle! Joskus on vain liian helppoa laittaa se metsäalavideo pyörimään miettimättä sen kummemmin pedagogisia tai ohjauksellisia tavoitteita…
Älä tuputa, älä oleta, älä tyrmää.
Älä vähättele tai sivuuta ohjattavan tunteita, vaan kuuntele, hyväksy, anna arvoa ja validoi. Kannusta asiakasta tutkimaan tunteita ja niihin kytkeytyviä uskomuksia tavoitteenanne muokata niistä toimijuutta tukevia kertomuksia.
Ja viimeiseksi, kuten Tuuti Piippo ja Miika Peltola Kantapään kautta -teoksessaan ohjeistavat: "Kokeile, opi möhläyksistä, jatka."

Milloin sinä viimeksi mokasit ja missä? Kertoisitko virheesi meille muillekin, jotta voisimme kaikki ottaa niistä oppia? Pitäisiköhän opojenkin alkaa järjestää "All my worst mistakes" -luentoja, kuten esimerkiksi aivokirurgian alalla jo tehdään?

Virheistä ja kuluneista kantapäistä kiittäen,

Noora Mononen

Ohjausosuuskunta Ote